Totalitarismi ei synny yhtäkkiä. Syntyäkseen se vaatii tilan, jossa normaali järjestys on järkkynyt - sodan, talouslaman, kriisin, levottomuuksien - takia, ja tilanteen, jossa hallintoalamaiset kokevat tilansa uhatuksi.
Tällaisessa tilanteessa valtiovalta alkaa säätämään lakeja, joilla kansalaisten perusoikeuksia aletaan kaventamaan. Vaikka virallisesti toimenpiteet tehdään "kansalaisten parhaaksi" ja "turvallisuuden takaamiseksi". Ensimmäisenä rajoitetaan aina ilmaisuvapautta - sananvapautta, julkaisuvapautta, televisio- ja radiokanavien toimintaa. Rajoittaminen voi tapahtua joko niin, että vallanpitäjä ottaa viestimet tavalla tai toisella haltuunsa ja määrää niiden sisällön, tai sitten lainsäädännöllisin toimin esimerkiksi sananvapauspykäliä kiristämällä ja kriminalisoimalla tietyt mielipiteet. Vallanpitäjien kyseenalaistamisesta tai kritisoimisesta tehdään vaikeaa tai mahdotonta.
Seuraava vapaus, joka otetaan pois, on liikkumisenvapaus. Ihmisten liikkuvuutta rajoitetaan sulkemalla tiettyjä alueita, kiristämällä maahan saapumisen ja maasta poistumisen vapautta. Joukkoliikenteen toimivuutta rajoitetaan ja matkustaminen tehdään vaikeaksi. Mahdollisesti myös yksityisautoilua rajoitetaan lainsäädännöllisin toimin tai verotuksellisesti.
Kolmas vapaus, joka otetaan pois, on kokoontumisenvapaus. Ihmisten kokoontumisesta tehdään luvanvaraista - ja tiettyjen ryhmien kokoontumisesta tehdään laitonta. Samanaikaisesti vallanpitäjät kieltävät tiettyjen ryhmien ja tiettyjen suuntausten toiminnan. Vapaa ammattiyhdistysliike lakkautetaan heti ensimmäisenä.
Tämän jälkeen alkaa vallan keskittäminen tai sen "vertikalisointi". Eri alueiden itsehallinto ja paikallishallinto lakkautetaan, ja tärkeisiin virkoihin nimitetään vallanpitäjien apparatšikkeja. Vallan kolmijako poistetaan, ja oikeuslaitos alistetaan vallanpitäjille. Usein myös kuolemanrangaistus säädetään uudelleen, ja myös sotatila- tai poikkeustilalaki voidaan säätää.
Mutta pelkkä rajoittaminen ja ruuvin kiristäminen yksinään ei riitä. Samanaikaisesti vallanpitäjät vetoavat ihmisten tunteisiin; paitsi toki turvallisuudentunteeseen, myös yhteenkuuluvaisuuden tunteeseen. Vallanpitäjät useinkin vetoavat isänmaallisuuteen, nationalismiin tai uskontoon, ja pommittavat alamaisiaan propagandalla, jolla he pyrkivät oikeuttamaan agendansa. Tässä vaiheessa myös väkivallan välineet kanavoidaan vallanpitäjien käyttöön: vaikkapa niin, että perustetaan "isänmaan turvaksi" erilaisia puolisotilaallisia organisaatioita (kilistääkö SA kenenkään kelloja?) ja aseistetaan vallanpitäjille uskolliset ryhmät. Kansan yhtenäisyyttä lujitetaan asevelvollisuudella, ja asevelvollisten palvelusaikaa pidennetään tai järjestetään ylimääräisiä kertausharjoituksia.
Hyvin usein totalitarismiin siirtymistä edeltää taloudellinen kriisi tai tilanne, jossa köyhyys on yleistynyt rajusti ja tuloerot räjähtäneet käsiin. Tällaisessa tilanteessa valtio usein toisaalta kansallistaa elinkeinoelämän tai asettaa omat edustajansa strategisesti tärkeiden alojen yritysten hallintoon. Samanaikaisesti vallanpitäjät saattavat järjestää työpalvelua tai työttömyystöitä syrjäytyneille ja työttömille niin, että annetaan signaali siitä että valtio todella välittää kansastaan. Olennaista on, että vallanpitäjät luovat illuusion siitä, että he ovat kansansa puolella ja välittää kansastaan.
Tällaisesta tilanteesta on enää hyvin vaikeaa palata takaisin. Vallanpitäjän kannalta on ihanteellista, että kansa tukee yksimielisesti vallanpitäjien politiikkaa - niin, että keskitysleirejä toisinajattelijoille ei edes tarvitse pystyttää.
Toisin kuin usein luullaan, totalitarismi ei puutu aseenkantoon kuin poikkeustapauksissa. Totalitarismille on tärkeää, että kansa on aseistettu ja vallanpitäjät kykenevät näin manipuloimaan sitä! Ainoastaan niiden ryhmien, jotka todella ovat kiusallisia vallanpitäjille, aseenkanto-oikeutta rajoitetaan. Kun natsit olivat varmistaneet valtansa, he löysäsivät Weimarin Saksan varsin tiukkaa aselakia; kiväärien hallussapito vapautettiin täysin, aseenkantoikää laskettiin 20 vuodesta 18 vuoteen, aseenkantoluvan voimassaoloaikaa pidennettiin vuodesta kolmeen ja aseiden rekisteröintipakkoa löysättiin. Sensijaan juutalaisilta, sosialidemokraateilta ja rikosrekisterin omaavilta aseenkanto kiellettiin. Natsipuolueelle oli tärkeää, että kansalla oli tunne että he olivat vallanpitäjien puolella ja vallanpitäjät heidän.
Mutta lopputulos on aina pakkovalta. Kansa hyväksyy toimenpiteet, joilla heidän vapautensa ja oikeutensa riistetään, juuri siksi että he kokevat saavansa varmuutta ja turvallisuutta. Ihmiset näin pääsääntöisesti ovat aina valmiita vaihtamaan vapautensa turvallisuudentunteeseen ja he arvostavat myös vakaata ja stabiilia elämää myös mahdollisuuksien ja vapauksien menetyksen hinnalla. Varsinkin silloin, jos joidenkin muiden kuin oman viiteryhmän oikeuksia rajoitetaan, hallintoalamaiset protestoivat vain poikkeustilanteissa.
Totalitarismi tarvitsee toki aina vihollisensa, sillä vaikka totalitarismi luo tasa-arvoa tai pikemminkin tasapäisyyttä, se ei luo vaurautta, ja tästä seuraa tyytymättömyys. Nurina ja tyytymättömyys luonnollisesti kanavoidaan sopivaan viholliseen, sillä eihän mikään yhdistä niin paljoa kuin viha. Vihollisia on helppoa löytää. Juutalaiset ovat aina se perinteinen vihollinen, mutta myös kristityt, intellektuellit, omistava luokka, naiset, seksuaalivähemmistöt ja huumeidenkäyttäjät ovat erinomaisia vihollisia. Siinä nimeltämainitsemattomassa maassa, jossa Mutajoensuu on, narkomaanit hirtetään. He ovat sopivan puolustuskyvytön ja sopivan inhottava vihollinen. Toki rikoslakia lavennetaan ja siihen lisätään blankopykäliä, kuten "huliganismi", "tuholaistoiminta", "valtion halventaminen" tai "maanpetos", jonka kautta saadaan aikaan epävarmuuden, pelon ja ahdistuksen ilmapiiri. Tämä pelko ja ahdistus kanavoidaan sitten hyvään viholliseen. Aivan oikeasti paha vihollinen, kuten väkivalta-, seksuaali- ja omaisuusrikolliset, jätetäänkin sitten vähemmälle huomiolle.
Totalitarismissa vallitsee aina ideologia, jonka avulla kansaa tylytetään. Se voi olla myös totalitaristinen uskonto, ja siihen voi liittyä vaikkapa puhtaussäännöt, rukoilupakko, pukeutumissäännöt, kieltolaki, tiukasti erotellut roolit miehille ja naisille, etuoikeudet ja eriarvoistaminen tai vallanpitäjien omat kaupat.
Totalitarismissa on se paha puoli, että se nojaa väkivaltaan ja se voidaan kukistaa vain väkivallalla. Joko niin, että jokin ulkopuolinen taho kukistaa sen, tai että se hoitaa hommansa niin totaalisen huonosti, että koko valtio menee konkurssiin ja sen väkivaltakoneisto halvaantuu.
Miten totalitarismia voidaan vastustaa? Olennaista on, että sen syntyminen havaitaan ajoissa ja että sitä lähdetään vastustamaan jo sen syntyvaiheissa. Ennaltaehkäisy on aina helpompaa kuin hoito. Suomessa sisäministeri Kekkonen hoiti 1930-luvulla totalitarismin ennaltaehkäisyn todella hyvin. Paras tapa vastustaa sitä on havaita ne tahot ajoissa, jotka haluavat pystyttää totalitarismin, jotka siitä hyötyvät, jotka sitä tukevat ja ryhmät, jotka sitä tukevat.
On yksi asia, mitä yksikään totalitarismi ei voi sietää, ja se on se että sille nauretaan. Siksi karikatyyrit, parodiat, satiiri ja huumori on olennaisen tärkeää sen paljastamiseen, ettei keisarilla ole vaatteita. Totalitarismi itsessään on pompöösiä, mahtailevaa, pöyhkeilevää - ja mauttoman koomista teatraalisuudessaan. Silloin, kun parodiahorisontti ylittyy, ollaan jo hyvää matkaa menossa totalitarismiin.
Ja nauru voittaa lopulta minkä tahansa pakkovallan.
Tällaisessa tilanteessa valtiovalta alkaa säätämään lakeja, joilla kansalaisten perusoikeuksia aletaan kaventamaan. Vaikka virallisesti toimenpiteet tehdään "kansalaisten parhaaksi" ja "turvallisuuden takaamiseksi". Ensimmäisenä rajoitetaan aina ilmaisuvapautta - sananvapautta, julkaisuvapautta, televisio- ja radiokanavien toimintaa. Rajoittaminen voi tapahtua joko niin, että vallanpitäjä ottaa viestimet tavalla tai toisella haltuunsa ja määrää niiden sisällön, tai sitten lainsäädännöllisin toimin esimerkiksi sananvapauspykäliä kiristämällä ja kriminalisoimalla tietyt mielipiteet. Vallanpitäjien kyseenalaistamisesta tai kritisoimisesta tehdään vaikeaa tai mahdotonta.
Seuraava vapaus, joka otetaan pois, on liikkumisenvapaus. Ihmisten liikkuvuutta rajoitetaan sulkemalla tiettyjä alueita, kiristämällä maahan saapumisen ja maasta poistumisen vapautta. Joukkoliikenteen toimivuutta rajoitetaan ja matkustaminen tehdään vaikeaksi. Mahdollisesti myös yksityisautoilua rajoitetaan lainsäädännöllisin toimin tai verotuksellisesti.
Kolmas vapaus, joka otetaan pois, on kokoontumisenvapaus. Ihmisten kokoontumisesta tehdään luvanvaraista - ja tiettyjen ryhmien kokoontumisesta tehdään laitonta. Samanaikaisesti vallanpitäjät kieltävät tiettyjen ryhmien ja tiettyjen suuntausten toiminnan. Vapaa ammattiyhdistysliike lakkautetaan heti ensimmäisenä.
Tämän jälkeen alkaa vallan keskittäminen tai sen "vertikalisointi". Eri alueiden itsehallinto ja paikallishallinto lakkautetaan, ja tärkeisiin virkoihin nimitetään vallanpitäjien apparatšikkeja. Vallan kolmijako poistetaan, ja oikeuslaitos alistetaan vallanpitäjille. Usein myös kuolemanrangaistus säädetään uudelleen, ja myös sotatila- tai poikkeustilalaki voidaan säätää.
Mutta pelkkä rajoittaminen ja ruuvin kiristäminen yksinään ei riitä. Samanaikaisesti vallanpitäjät vetoavat ihmisten tunteisiin; paitsi toki turvallisuudentunteeseen, myös yhteenkuuluvaisuuden tunteeseen. Vallanpitäjät useinkin vetoavat isänmaallisuuteen, nationalismiin tai uskontoon, ja pommittavat alamaisiaan propagandalla, jolla he pyrkivät oikeuttamaan agendansa. Tässä vaiheessa myös väkivallan välineet kanavoidaan vallanpitäjien käyttöön: vaikkapa niin, että perustetaan "isänmaan turvaksi" erilaisia puolisotilaallisia organisaatioita (kilistääkö SA kenenkään kelloja?) ja aseistetaan vallanpitäjille uskolliset ryhmät. Kansan yhtenäisyyttä lujitetaan asevelvollisuudella, ja asevelvollisten palvelusaikaa pidennetään tai järjestetään ylimääräisiä kertausharjoituksia.
Hyvin usein totalitarismiin siirtymistä edeltää taloudellinen kriisi tai tilanne, jossa köyhyys on yleistynyt rajusti ja tuloerot räjähtäneet käsiin. Tällaisessa tilanteessa valtio usein toisaalta kansallistaa elinkeinoelämän tai asettaa omat edustajansa strategisesti tärkeiden alojen yritysten hallintoon. Samanaikaisesti vallanpitäjät saattavat järjestää työpalvelua tai työttömyystöitä syrjäytyneille ja työttömille niin, että annetaan signaali siitä että valtio todella välittää kansastaan. Olennaista on, että vallanpitäjät luovat illuusion siitä, että he ovat kansansa puolella ja välittää kansastaan.
Tällaisesta tilanteesta on enää hyvin vaikeaa palata takaisin. Vallanpitäjän kannalta on ihanteellista, että kansa tukee yksimielisesti vallanpitäjien politiikkaa - niin, että keskitysleirejä toisinajattelijoille ei edes tarvitse pystyttää.
Toisin kuin usein luullaan, totalitarismi ei puutu aseenkantoon kuin poikkeustapauksissa. Totalitarismille on tärkeää, että kansa on aseistettu ja vallanpitäjät kykenevät näin manipuloimaan sitä! Ainoastaan niiden ryhmien, jotka todella ovat kiusallisia vallanpitäjille, aseenkanto-oikeutta rajoitetaan. Kun natsit olivat varmistaneet valtansa, he löysäsivät Weimarin Saksan varsin tiukkaa aselakia; kiväärien hallussapito vapautettiin täysin, aseenkantoikää laskettiin 20 vuodesta 18 vuoteen, aseenkantoluvan voimassaoloaikaa pidennettiin vuodesta kolmeen ja aseiden rekisteröintipakkoa löysättiin. Sensijaan juutalaisilta, sosialidemokraateilta ja rikosrekisterin omaavilta aseenkanto kiellettiin. Natsipuolueelle oli tärkeää, että kansalla oli tunne että he olivat vallanpitäjien puolella ja vallanpitäjät heidän.
Mutta lopputulos on aina pakkovalta. Kansa hyväksyy toimenpiteet, joilla heidän vapautensa ja oikeutensa riistetään, juuri siksi että he kokevat saavansa varmuutta ja turvallisuutta. Ihmiset näin pääsääntöisesti ovat aina valmiita vaihtamaan vapautensa turvallisuudentunteeseen ja he arvostavat myös vakaata ja stabiilia elämää myös mahdollisuuksien ja vapauksien menetyksen hinnalla. Varsinkin silloin, jos joidenkin muiden kuin oman viiteryhmän oikeuksia rajoitetaan, hallintoalamaiset protestoivat vain poikkeustilanteissa.
Totalitarismi tarvitsee toki aina vihollisensa, sillä vaikka totalitarismi luo tasa-arvoa tai pikemminkin tasapäisyyttä, se ei luo vaurautta, ja tästä seuraa tyytymättömyys. Nurina ja tyytymättömyys luonnollisesti kanavoidaan sopivaan viholliseen, sillä eihän mikään yhdistä niin paljoa kuin viha. Vihollisia on helppoa löytää. Juutalaiset ovat aina se perinteinen vihollinen, mutta myös kristityt, intellektuellit, omistava luokka, naiset, seksuaalivähemmistöt ja huumeidenkäyttäjät ovat erinomaisia vihollisia. Siinä nimeltämainitsemattomassa maassa, jossa Mutajoensuu on, narkomaanit hirtetään. He ovat sopivan puolustuskyvytön ja sopivan inhottava vihollinen. Toki rikoslakia lavennetaan ja siihen lisätään blankopykäliä, kuten "huliganismi", "tuholaistoiminta", "valtion halventaminen" tai "maanpetos", jonka kautta saadaan aikaan epävarmuuden, pelon ja ahdistuksen ilmapiiri. Tämä pelko ja ahdistus kanavoidaan sitten hyvään viholliseen. Aivan oikeasti paha vihollinen, kuten väkivalta-, seksuaali- ja omaisuusrikolliset, jätetäänkin sitten vähemmälle huomiolle.
Totalitarismissa vallitsee aina ideologia, jonka avulla kansaa tylytetään. Se voi olla myös totalitaristinen uskonto, ja siihen voi liittyä vaikkapa puhtaussäännöt, rukoilupakko, pukeutumissäännöt, kieltolaki, tiukasti erotellut roolit miehille ja naisille, etuoikeudet ja eriarvoistaminen tai vallanpitäjien omat kaupat.
Totalitarismissa on se paha puoli, että se nojaa väkivaltaan ja se voidaan kukistaa vain väkivallalla. Joko niin, että jokin ulkopuolinen taho kukistaa sen, tai että se hoitaa hommansa niin totaalisen huonosti, että koko valtio menee konkurssiin ja sen väkivaltakoneisto halvaantuu.
Miten totalitarismia voidaan vastustaa? Olennaista on, että sen syntyminen havaitaan ajoissa ja että sitä lähdetään vastustamaan jo sen syntyvaiheissa. Ennaltaehkäisy on aina helpompaa kuin hoito. Suomessa sisäministeri Kekkonen hoiti 1930-luvulla totalitarismin ennaltaehkäisyn todella hyvin. Paras tapa vastustaa sitä on havaita ne tahot ajoissa, jotka haluavat pystyttää totalitarismin, jotka siitä hyötyvät, jotka sitä tukevat ja ryhmät, jotka sitä tukevat.
On yksi asia, mitä yksikään totalitarismi ei voi sietää, ja se on se että sille nauretaan. Siksi karikatyyrit, parodiat, satiiri ja huumori on olennaisen tärkeää sen paljastamiseen, ettei keisarilla ole vaatteita. Totalitarismi itsessään on pompöösiä, mahtailevaa, pöyhkeilevää - ja mauttoman koomista teatraalisuudessaan. Silloin, kun parodiahorisontti ylittyy, ollaan jo hyvää matkaa menossa totalitarismiin.
Ja nauru voittaa lopulta minkä tahansa pakkovallan.
Kommentit